Kun hillitty charmi katoaa ja tilalle tulee wieniläisellä valssilla höystetty, tyylikäs ja mehukas ooppera. Ruusuritari on oikeastaan viimeinen ja suurin romanttisin ooppera, mitä koskaan on ollut. Sen sävelsi Richard Strauss ja libreton siihen kirjoitti Hugo von Hofmannsthal. Strauss halusi säveltää “jotakin Mozartia” ja Hofmannsthal sai kirjoitettua librettoon jotakin samaa kuin Figaron häissä on, mutta kuitenkin täysin erilaisen. Ruusuritariin he saivat taiottua tanssillisuutta, kepeyttä, keinuvaa valssin kuljetusta sekä kaiken tämän kauniin lisäksi uskomaton määrä puistattavaa itsekeskeisyyttä, omahyväisyyttä sekä julmuutta.
Ruusuritari oopperan ensi-ilta
Ruusuritari sai ensi-iltansa vuonna 1911 Dresdenissä. Verrattuna Richard Straussin edellisiin teoksiin, Salomeen ja Elektraan, se oli perinteisempi eikä niin kokeileva kuin nämä kaksi aikaisempaa. Heti ensi-illasta lähtien kävi selväksi, että tästä oopperasta tulee yksi aikansa menestyksekkäin. Eikä se jäänyt vain siihen, vaan se on edelleen maailman esitetyimpiä oopperoita. Straussin ooppera palasi perinteisempään harmoniaan ja sointiin. Siitä löydettiin myös samoja ominaisuuksia kuin Mozartilla on ollut, mutta ne olivat lähinnä nopeat tunteiden vaihtelut.
Säveltäjä saattoi tuolloin myös säveltää elämänsä kauneimman sävellyksen. Se on kolmannen näytöksen trio. Ruusuritari oopperan on hyvin komediallinen eikä sen juoni ole kovin kaksinen. Sen tärkeimmät piirteet nähtiin jo ensi-illassa, jossa saatiin todeta, että ooppera kasvaa sitä mukaa, kun musiikki etenee ja sitä ylläpitävät taitavat laulajat. Tärkeimmäksi pointiksi nousi myös se, että liike, laulu ja näytteleminen yhdistettiin jo tuolloin. Haastetta tähänkin teokseen tuo pitkät lauluosuudet, jotka pitää esittää liikkeessä eikä paikallaan seisten.
Mikä Ruusuritarissa viehättää
Ensinnäkin tapahtumia on paljon, näyttämöllä liike ja laulu yhdistyvät kokonaisuudeksi, joka suorastaan hengästyttää. Toisekseen musiikki, koko sävelteos on sellainen, että siitä nauttii ja se kasvaa loppua kohden ikään kuin huipentuakseen. Juonen helppous ja yksinkertaisuus ei koko oopperan seuraamisen aikana nouse ongelmaksi, koska musiikki soljuttaa tapahtumia eteenpäin ja tuo välillä pieniä yllätyksiä, mutta kaikki etenee toisinaan jopa kiusallisesti, mutta ei lainkaan vastenmielisesti vaan odotellen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Se on kuin online casino, jossa koko ajan odottaa pelaamisessa jonkinlaista huipennusta.
Erityisen hyvin esityksen aikana aistii sen, että henkilöt ovat hyvinkin inhimillisiä. Vaikka tämä Richard Straussin ooppera on sävelletty jo aikoja sitten, se edelleen tuntuu kuin se olisi tätä päivää. Täydellisyyttä lisää myös se, jos rooleihin saatu miehitys on ääneltään ja taidoiltaan sopiva. Sellainen, joka kykenee tuomaan kaikki tässä oopperassa esiintyvät värit ja nyanssit, joita riittää alusta loppuun sekä loppua kohden musiikin voima ja kauneus ottaa myös kuulijassa vallan. Ei ole mikään ihme, jos esityksen jälkeen sävelmät jäävät soimaan mieleen ja toiseen suupieleen tulee hymynkare, kun muistaa, mitä tapahtumia säveliin liittyy.
Ruusuritari, mitä siitä jää mieleen
Richard Strauss on tunnettu siitä, että hän teki kaikenlaisia kokeiluja musiikillaan eikä, jos niin voisi sanoa, aina kokeiluissaan onnistunut täydellisesti. Milloin esitykset olivat aikaansa nähden liian moderneja ja milloin taas liian kokeilevia. Oliko paluu Mozartin tyyliin se oikea ase vai vaikuttiko siihen myös aika? Vanha maailmanjärjestys oli tulossa tiensä päähän ja Itävalta-Unkari eli viimeisiä vuosiaan. Kuuleeko sen soinnuista?
Itse oopperan tapahtumat ajoittuvat 1740-luvulle ja tapahtumapaikkana on Wien, jolloin eletään keisarinna Maria Theresian aikakautta. Tämä on hyvä muistaa, kun käy oopperan katsomassa. Musiikki on niin upea, että myös sellaisen henkilön, joka ei ole koskaan aiemmin ollut kiinnostunut oopperasta, kannattaa tämä käydä katsomassa. Se antaa esityksenä kuulijalleen ja katsojalleen huomattavan paljon.